Yön kosteus tihkuu harvoina, painavina pisaroina maahaan. Maa hengittää syksyä, väreissä, tuoksuissa, valon ja lämmön katoamisena.
Katselen viimeisiä kukkivia kasveja, jotka sadepisaroiden hyväilyssä hymyilevät minulle takaisin.
Kuuntelen suurten hanhiparvien aamulaulut niiden noustessa lentoon, lähtiessä pois, jonnekin, ja jonain aamuna kokonaan muuttomatkalleen talvea pakoon. Palatakseen taas, kun aika on, kun kevät ja valo voittavat.
Kuvat 1 - 3: AN, 6.9.2018
Kuvat 3 – 6: AN, 3.9.2018
On yksi asia, jota on mahdotonta sanoin ja kuvin välittää muille, nettikirjoituksissa tai kirjoissakaan.
Kirkas tähtitaivas.
Eilen illalla sain tällaisen hetken taas kokea. Ennen matkaani untenmaille, katsoin mökin pihalla ylös, kohti äärettömyyttä. Oli tyyni, kuulas syyskuun ilta, ja pimeys, hiljaisuus, saivat minut hyvin hiljaiseksi, mietteliääksi. Maailmankaikkeus tuossa silmieni edessä. Tätä ei kaupungissa voi kokea.
Jotain vastaavaa muistan kokeneeni lapsuudessani, talviöinä, kovassa pakkasessa.
Tähtikuvioiden alla oma pienuus tuntuu itsestäänselvyydeltä, samalla myös ihmeellisen turvalliselta. Ajattomuus, rajattomuus, kaiken näkyvän ja näkymättömän kuuluminen yhteen, auttaa suhteuttamaan omat tekemiset ja tekemättä jättämiset sellaisiin mittasuhteisiin, että nämä tavalliset arjenaskareet, päivittäiset toimet saa sujumaan. Päivä ja yö kerrallaan.
Nautitaan syksystä!
Kuvat ja teksti: Aimo Nyberg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti