Kati Kivinen
Näyttelypäällikkö
HAM, Helsingin taidemuseo
AVAJAISPUHE,
Marcus Lerviks & Florian Tuercke: Apocalypse No/w, Kuntsi, 15.5.2026
Hyvät taiteilijat
ja avajaisvieraat, Kära konstnärer och öppningsgäster, Dear artists and opening
guests,
on ilo liittyä seuraanne Kuntsin modernin taiteen museoon ja
Apocalypse No/w -näyttelyn avajaisiin.
Näyttelyn nimi sisältää hienovaraisen jännitteen: apocalypse
now – ja samanaikaisesti no-kauttaviiva-w, ikään kuin “ei vielä”.
Tämä pieni rytminen katkos ei ole vain kielellinen nyanssi,
vaan se on tapa kuvata ajallista kokemusta, jossa elämme:
tulevaisuus ei enää ole etäällä, vaan se on läsnä – mutta
edelleen vaikeasti hahmotettavissa.
Marcus Lerviksin ja Florian Tuercken [türeck] teoksissa emme
kohtaa maailmaa selkeänä kuvana, vaan kokemuksena, joka on jatkuvassa
liikkeessä.
Lerviksin teoksissa aika ei ole lineaarinen, vaan se
tihentyy, toistuu ja kiertyy.
Hänen audiovisuaaliset installaationsa rakentavat tiloja,
joissa kuva ja ääni muodostavat ajallisia kerrostumia – kuin hengitystä, joka
ei koskaan täysin asetu.
Tuercken teoksissa taas ääni ei ole vain ilmiö ajassa, vaan
tila itsessään.
Hänen ääniveistoksensa aktivoivat museon arkkitehtuurin ja
katsojan kehon – tehden selväksi, että kuuleminen on aina myös kehollinen ja
relationaalinen tapahtuma.
Tämä näyttely ei kuitenkaan tarjoa meille kuvaa lopusta. Se
ei selitä sitä, mitä maailmassa tapahtuu.
Sen sijaan se kysyy: mitä tapahtuu havainnolle maailmassa,
jossa totuus, tieto ja kokemus eivät enää asetu selkeään järjestykseen?
Marcus Lerviksin teoksissa tämä kysymys kietoutuu aikaan ja
ympäristöön.
Hänen teoksessaan seeing is believing vuodenaikojen
hidas kierto merenrannassa näyttää jatkuvuudelta – luonnon vakaalta rytmiltä.
Mutta tämän visuaalisen jatkuvuuden läpi alkaa kuulua
toisenlainen maailma: verkosta peräisin olevia ääniä, uskomuksia,
fragmentoitunutta tietoa.
Se, mikä aluksi näyttäytyi totena, alkaakin hajota
rinnakkaisiin todellisuuksiin.
Lerviksin toisessa teoksessa Red Mars tämä jännite
laajenee vielä pidemmälle.
Vaasalaisen teollisuusmaiseman rautapitoinen vesi hehkuu
Mars-planeetan kaltaisena. Paikallinen maisema muuttuu kosmiseksi – ja samalla
ajankohtaiseksi allegoriaksi.
Teos kysyy: jos tulevaisuus näyttäytyy pakona Maasta –
kenelle tämä pakomahdollisuus on olemassa? Ja mitä tapahtuu niille, jotka tänne
jäävät?
Tässä maisemassa ilmastokriisi, eriarvoisuus ja teknologinen
utopia eivät ole erillisiä kysymyksiä, vaan yhtä samaa kuvaa.
Florian Tuercken teoksissa vastaava jännite ilmenee äänessä.
Installaatiossa So long, and thanks for all the fish
kuulemme valaan laulun – tai ehkä pikemminkin sen katoamisen.
Teos kuljettaa mukanaan tarinan energiasta, historiasta ja
ihmisen tavasta käyttää resursseja: siitä, kuinka yksi energiamuoto pelasti
valaat – ja kuinka toinen uhkaa niitä.
Tuercken teos ei ole kuva menneestä. Se on kuva jatkumosta,
jossa ihmisen toiminnan seuraukset resonoivat pitkälle tulevaisuuteen.
Näyttelyn ytimessä on ihmisen pyrkimys hallita ympäristöään
– mutta samalla sen hauraus.
Ehkä tämä näyttely muistuttaa meitä siitä, että emme ole
maailman ulkopuolella tarkkailevia subjekteja, vaan osa sen jatkuvaa muutosta.
Näiden teosten keskellä kysymys alkaa kääntyä meihin
itseemme: miten kuunnella maailmaa, jota emme enää täysin ymmärrä – mutta jota
emme voi myöskään jättää taaksemme?
**
Om vi fortsätter
från dessa exempel, kan vi se hur utställningen rör sig mellan olika skalor –
från det lokala till det planetära.
Hos Lerviks blir
tiden inte bara något vi lever i, utan något som formar oss.
Upprepningen,
loopen, variationen – allt detta skapar en känsla av att vara inne i tiden
snarare än att stå utanför den.
Det finns en
särskild känslighet i hans arbete: en uppmärksamhet på det som nästan inte
förändras, det som upprepas dag efter dag.
Och kanske är det
just där – i det till synes obetydliga – som våra största förändringar sker.
Tuerckes
installationer för oss i en annan riktning, men samtidigt i dialog med detta.
Hans ljud är inte
illustrativa, utan aktiverande. De kräver något av oss.
Ljudet uppstår i
relation – mellan material, teknologi och kropp. Det innebär att betraktaren
inte längre bara är en betraktare. Hen blir en del av verket.
Hos Lerviks kan
en plats i Österbotten samtidigt vara en bild av Mars.
Hos Tuercke kan
en specifik ljudinstallation bära på historien om hela den industriella
utvecklingen.
Det finns en
förskjutning här: det som är nära är aldrig bara lokalt, och det som verkar
avlägset är redan närvarande.
I Tuerckes H.E.A.R.T. blir denna relation särskilt
tydlig. Ljud kan skickas genom nätverk, över avstånd, och ändå materialiseras i
ett gemensamt rum.
Närvaro blir
något fragmenterat och förmedlat, men inte mindre verkligt.
Detta knyter an
till vår egen erfarenhet av världen idag — en värld där det digitala och det
fysiska inte längre kan skiljas åt.
I en tid där
teknologin ger oss en illusion av total tillgänglighet och kontroll, påminner
dessa verk oss om något annat – om beroende, om sammanlänkning, om sårbarhet.
Utställningen
öppnar inte en dystopisk bild – utan snarare en möjlighet att ompröva hur vi
förstår vår plats i världen.
Och i detta
tillstånd uppstår en ny fråga: hur tar vi ansvar i en verklighet som vi inte
längre helt kan överblicka?
Inte bara ansvar
för handling, utan ansvar för uppmärksamhet, för tolkning, och för relation.
**
If we look
across these works as a whole, we begin to understand that Apocalypse No/w is
not about a single narrative of crisis, but about the conditions through which
crisis becomes perceptible.
If we
expand this perspective further, we might begin to see this exhibition not only
as a reflection of the present, but as a space of negotiation.
A
negotiation between perception and reality, between technology and environment,
between control and attention.
In Marcus
Lerviks’ work, time is not something that passes – it is something that
accumulates, folds, and returns. His installations create temporal environments
where the viewer is immersed rather than positioned outside.
The image
is never fixed; it demands a form of attentive looking.
Florian
Tuercke, in turn, brings our focus to sound as a material that shapes space
itself. His installations suggest that space is not empty, but constantly
produced through vibration, resonance, and interaction.
Together,
their practices reveal something fundamental: that what we call reality is
always mediated – through perception, through technology, and through the body.
In an era
marked by environmental crisis, digital transformation, and an ongoing
negotiation of truth, this exhibition does not offer resolution.
Instead, it
invites us to remain attentive. Not to seek clarity too quickly, but to stay
within the complexity of what we sense, hear, and experience.
Perhaps
this is where the title Apocalypse No/w finds its deepest meaning — not as an
endpoint, but as a threshold.
A moment
suspended between what is ending, and what is still possible.
Lämpimät onnittelut molemmille taiteilijoille ja koko museon
henkilökunnalle antoisasta näyttelykokemuksesta ja mitä mainiointa avajaisiltaa
teille kaikille!
Kiitos / tack / thank you!
...
Kuvia näyttelystä, AN 15.5.2026
Lisää kuvia näyttelystä löytyy eilisestä blogipostauksesta:
Vaasassa Kuntsin modernin taiteen museossa NYT
https://vaasaennenjanyt.blogspot.com/2026/05/vaasassa-kuntsin-modernin-taiteen.html
