Eläköön Taidehalli!

Kuva: AN. Ibiksen pienessä näyttelytilassa on avajaisissa tiivis tunnelma! Tässä tilaisuudessa avataan Taiteiden Yön 20-vuotisesta taipaleesta kertova valokuvanäyttelyä v. 2011. Avauspuheen piti silloin Arja Haapaoja.

Taidehallia puolustamaan!
Nyt ei kannata kokea itseään voimattomaksi, vaan nyt on syytä lähteä mukaan puolustamaan Taidehallia! 

Tästä blogikirjoituksestani tuli liian pitkä blogijutuksi; mutta olen kirjoitukseeni tyytyväinen. Lopussa on jopa hyvin vahvaa omakohtaista kokemusta, kannanottoa taiteen ja Taidehallin puolesta.

VaasanTaidehallin sulkemista vastustettiin torstai-illan avajaisissa sekä Taidehallissa ja Ibiksessä että Black Wall Galleryn yleisön keskuudessa käydyissä keskusteluissa. Kävin molemmissa, ja puhuimme asiasta monista kahdenkeskisissä ja pienryhmäkeskusteluissa.

Tapani Tammenpää kirjoittaa Pohjalaisessa (23.8.2013) erinomaisen hyvin asiasta. Hänellä jos kellään on asiaan myös kanttia jotain sanoa. Asiallisessa puheenvuorossaan Tapani kertaa historiaa, ja toivoo parasta. Lähes 50-vuotinen taival kaupungin Taidehallina ei saa päättyä tähän vuoteen. Yhden mallinkin Tammenpää rohkenee tuoda esiin: Taidehallin toiminta tulisi muuttaa enemmän galleriatoimintaa muistuttavaksi. 

Sanomalehti Pohjalainen ottaa tänään (24.8.2013) kiitettävän vahvasti kantaa Taidehallin puolesta ihan pääkirjoituksessaan. Lehdessä todetaan vahvasti: ” On hämmentävää, että Taidehallin sulkemista edes mietitään Vaasan kaltaisessa kulttuurikaupungissa.” ”Tuumaustauko on kuitenkin näin tärkeässä asiassa paikallaan, ettei hätäpäissään tehdä päätöstä, jota joudutaan myöhemmin katumaan, ties vaikka häpeämäänkin.”

Pohjalaisen kantaan on helppo yhtyä!

On selvää, että Taidehallin lakkauttaminen on isompi asia kuin Pohjanmaan museon pienehkö säästösumma, joka sekin on vain laskennallinen, eikä ole säästöä lainkaan koko kaupungin tasolla.

Menettäjiä ovat monet tahot: taiteilijat, varsinkin nuoret, ensimmäisiä näyttelyjään järjestävät taiteilijat, monet yhdistykset, taidejärjestöt, kerhot, ja tietenkin koulut, taidekasvatus kaiken kaikkiaan varhaiskasvatuksesta lukiolaisiin asti, vaasalainen taideyleisö, turistit, Vaasan maine kulttuurikaupunkina. Eikä ole syytä väheksyä myöskään Taidehallin sulkemisesta aiheutuvia menetyksiä taidekaupalle, taide- kulttuuritilaisuuksien järjestäjille, matkailupalvelujen järjestäjille, hotelleille, liike-elämälle. Taide-elämän alasajo Vaasassa johtaisi näivettymiseen, ja kaventaa entisestään yhteistyömahdollisuuksia myös taiteen nykyisten ja tulevien sponsoreiden kanssa.

Eli miinukselle mennään ja pitkälle. Eli miten Tapani Tammenpää sen sanoiksi pukikaan mielipidekirjoituksessaan (Pohjalainen 23.8.2013). ”Vaasan taidehallin toiminnan lopettaminen olisi iso vahinko”
” Materian voitto hengestä!”

Museolautakunnan jäsenet, puheenjohtaja Tapio Oikarinen ja varapuheenjohtaja Ari Sundberg ottivat asian esille myös lehtikirjoituksessaan (Pohjalainen 22.8.2013). Heidän mukaansa sulkemispäätöstä ei ole pakko tehdä, mutta kaupungin säästötavoitteet ajavat tähän, ja ”museon ja museolautakunnan kädet ovat siis sidotut.”

Oikarinen ja Sundberg kysyvät lehtikirjoituksessaan ”Kuka tahtoo Taidehallin?” Lehtikirjoituksessa on aistittavissa jonkinlainen hätähuuto sen puolesta, ettei Taidehallia lopetettaisi nyt. Jos näin joudutaan tekemään, se saatettaisiin tehdä lopullisesti.

Vastauksen saaminen siihen, kuka Taidehallin tahtoo, voi viedä aikaa. Muutamassa päivässä tai viikossa asia ei taida selvitä. Tästä syystä ei tuumaustauon ottaminen olisi oikeasti ollenkaan huono vaihtoehto! Ja koska museolautakunta on säästötavoitteisiin ja kaupungin budjettiratkaisuihin ja aikatauluihin sidottu, voisi olla tarpeen pyytää selvitysapua sellaisilta henkilöiltä tai ”selvitysmieheltä”, jolla on pitkäaikainen kokemus Vaasan kulttuurielämästä, ja jolla on arvovaltainen asema taidealan eri toimijoiden keskuudessa. Heitäkin onneksi Vaasasta löytyy. En ole sellaisessa asemassa, että voisin ketään ehdottaa, ja luotan tehtäviinsä valittujen päättäjien kykyyn hoitaa asia kunnialla maaliin.

Haluan siis pitää yllä toivoa Vaasan Taidehallin toiminnan jatkumisen puolesta! 

Myös Vasabladet on viime päivinä kiitettävästi tuonut esiin Vaasan Taidehallin kohtalonhetken olevan käsillä. Sekä Jimmy Pullin juuri avatun näyttelykritiikin yhteydessä, ja samoin perjantain lehdessä 23.8.2013 Lisbeth Rosenbackin kirjoituksessa ” Får Konsthallen fylla femtio?”

Lainaus tekstistä: ”Det är inte utan att jag förstås Vasa stads bildingschef Christina Knookala när hon i gårdagens Pohjalainen för fram åsikten att Vasa Konsthall fyllde en viktig funktion när den grundades, men att det i dag ändå finns tillräckligt med utställningslokaler i Vasa – också utan Konsthallen.”

Onhan urheilupaikkojakin tullut vuosikymmenten saatossa useita lisää, eikä sillä puolella ole kuulunut mitään vastaavan tasoista sulkemisvaatimusta. Urheilu ja kulttuuri eivät tietenkään ole mitään vastakkaisia puolia, vaan rinnakkaisia toimintoja ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden edistäjinä.

Omat kokemukset ovat nykytaiteen olennaisin ”pointi”. Eikä tietenkään aina ole itsestään selvää, että kaikista näyttelyistä saa mitään irti. Näyttelykäynti on aina vuorovaikutusprosessi, eikä oikeita vastauksia niistä pidä yrittääkään etsiä. Taiteilijan omat lähtökohdat ja joskus tavoitteetkin ovat olemassa, mutta kun hänen tekemänsä teos on astunut estradille, ts. se tuodaan näyttelytilaan muiden teosten, kenties muiden taiteilijoiden töiden joukkoon, niin teokset alkavat elää myös omaa elämäänsä.

Katsojan ja joskus myös teoksia katselevien ryhmien omat ainutlaatuiset tulkinnat ovat nykytaiteessa hyvin merkittävässä roolissa.

Otan esimerkit, ajankohtaisesta Jimmy Pullin näyttelystä MURMURATION.

Kuvataiteilijat eivät kovin mielellään lähde sanallistamaan, selittämään taidettaan. Eikä niin tee Jimmy Pullikaan. Hänen vahvuutensa ainakin tässä näyttelyssä on juuri minimalismi.

Tähän väliin, vaikka taiteilijat eivät paljon sanoisikaan, eri asia on se, että järjestävä museo, galleria ym. on aina velvollinen informoimaan ja myös mainostamaan näyttelyitään. Jos ja kuten nyt Pohjanmaan museon alaisuudessa toimivalla Vaasan Taidehallilla ei ole ollut käytössään juurikaan resursseja tähän työhön, niin kokonaisuus ei kaikilta osin yllä ammattimaisella tasolle.

Vaasassa on osaamista kaikilla museotoiminnan vaatimilla osa-alueilla, päteviä ihmisiä on täällä ollut jo vuosikausia, ja uusiakin on saatu valituiksi, mutta viime vuosien resurssien kiristämiset ovat ajaneet tilannetta huolestuttavaan suuntaan. Tavallinen näyttelyissä käyvä yleisö tarvitsee tukea, opastusta ja tietoja esillä olevista näyttelyistä ja taiteilijoista. Erityisesti lapset ja nuoret, siis koulujen, päiväkotien jne. palveluihin tulisi jatkossa pystyä satsaamaan ainakin nykyisellä tasolla, mielellään jopa hieman näkyvämmin. Ja vakuutan, että taidepedagogiikan osaamista museoilla on, annetaan heille siihen vaan aikaa ja resursseja!

Lopuksi vielä palaan ”omat kokemukset” otsikon alle. Ja Jimmyn Taidehallissa olevaan näyttelyyn.

Teos nimeltä 25

Avautuu, kyllä, ja hyvin vahvasti. HIILI, ruotsiksi KOL. Noin metrin korkuisen valkoiseksi maalatun tavallisen jalustan päällä, jolla olemme usein tottuneet näkemään esim. pienoisveistoksia, onkin nyt mustaa melkein pölyävää jauhoa, hiiltä.

Miksi? Mitä tämä on. – Niin, katsoja saa kokea sen täysin vapaasti omalla tavallaan. Jo mustan ja valkoisen kontrasti on upea, ja riittävä peruste ihastumaan teokseen.

Teoksella on nimi, 25. Aivan, - Jimmyllä on oma kokemuksensa teoksen tekemisen takana. Luku 25 viittaa legendaariseen vaasalaiseen clubiin, Taidehallin lähellä olleeseen Club 25:een. Jimmyn teoksen hiili on peräisin tämän kaikenlaisen taiteen inspiraation lähteneenä toimineen clubin keväällä palaneista raunioista. Hiiltyneistä hirsistä, joiden ääreen taiteilija halusi ja tajusi mennä heti tulipalon jälkeen, - ennen paikan pikaista raivaamista ja putsaamista.

 Teoksen 25 mitättömän pienet hiilimolekyylit saavat minun mieleni sopukoissa ainutlaatuiset muistikuvat, tunteet, ja omat visioni pyörimään, niin että huomaan joutuneeni taiteellisen elämyksen shokeeraamaksi.

Teos nimeltä Surium

Salin keskiosan täyttää installaatio, joka on tehty pienten puiden rungoista sahatuista eripituisista paloista. Ne on kiinnitetty toisiinsa metallilangalla, ja salin lattialle muodostuu ikään kuin matto, tai tie, joka johdattaa kohti takaseinää, ja sieltä ylöspäin, kuin ilmaan kohoavat tikapuut.

Teoksen puiden päällä ei tietenkään saa kulkea, mutta niiden vieressä voi nauttia itse materiaalista, eripituisten puuosien rytmistä, värivivahteista jne. Erityisen vahvan efektin luo puumaterian kohoaminen ilmaan, nousu ”tikapuita pitkin taivaaseen”.

Näyttelyiden avajaisiin liittyy aina jotain vahvaa, odotusta, jopa ennen kokemattomasta hetkestä. Näin oli luvassa myös tällä kertaa. Avajaisohjelmaan oli painettu ”Surium” teosta varten luodun, Girilal Baarsin sävellyksen kantaesityksen yritys.

Jimmyn näyttely koostuu siis vain muutamasta teoksesta. Hän myös virittää tilan valolla, kuvalla ja äänellä.

Odotettu hetki koitti, kun taiteilija avaussanojensa jälkeen otti ohjat määrätietoisesti käsiinsä, ja ohjasi yleisön etäämmälle Surium teoksesta, eli meitä paikalla olleita pyydettiin asettumaan kuuntelemaan ja katselemaan tulevaa esitystä seinien vierustalta.

Musiikki käynnistettiin, useista kaiuttimista eri puolilta salia. Keskittymällä äänikokemukseen saattoi itse kullekin olla mahdollista tai sitten ei sulkea itseltään pois kaiken muun äänimaailman, jota kahden näyttelyn perättäinen avaaminen samassa Taidehallissa oli aikaansaanut.

Seurasin Jimmyn asettumista Surium teoksensa alkuun, viereen. Keskittyneesti hän lähti liikkeelle. Varovaisin askelin, mutta varmana. Musiikkiin, äänimaailmaan omalla olemuksellaan yhtyen. Metrit etenivät hitaasti. – Kunnes tuli – ennalta odottamaton, pakollinen improvisaation hetki! Esityksen suunniteltu koreografia oletettavasti muuttui, - näin tulkitsen, - kun isä kohtasi poikansa! Pienen lapsen oli ymmärrettävästi mahdotonta pysyä seinän vierustalla, äidin ja isoveljensä kanssa, niinpä hän astui esiin, ja kohtasi isänsä – ja hetken päästä he tekivät samaa matkaa sylikkäin, isän napattua poikansa itsensä mittaiseksi kumppaniksi. Heidän katseensa nauroivat, - onnesta!

Tässä vaiheessa Surium teos – installaatio, musiikki, koreografia – kaikki oli minussa yhtä omaa elämystäni. En nähnyt, kuullut enää mitään, en tajunnut jatkuiko esitys – omat muistoni olivat tässä ja nyt, läsnä kuin aikaa ei olisikaan.

Kokemukseni oli kenties poikkeuksellisen vahva, - uskaltaudun sitä tässä nyt ainakin vähän avaamaan. Perheemme ensimmäinen lapsi, pieni tyttömme, eli vain 21-vuotiaaksi, pitkäaikaissairaan lapsuuden ja alkaneen nuoruuden ilojen ja surujen jälkeen hän menehtyi sairauden aiheuttamaan kohtaukseen kuusi vuotta sitten.

Pienikokoisuutensa takia kannoin, sain kantaa häntä niin paljon, niin paljon… Kunnes hän sitten niin äkkiä lähti täysin yllättäen, - niin, omia tikapuitaan pitkin taivaaseen. Tapahtui se, mikä meille ihmisille tulee kaikille eteen, silloin kun on sen aika!

Kun Pohjalaisen taidekriitikko Maaria Niemi kirjoittaa (24.8.2013) yleispätevästi, että ”Pulli hallitsee tasapainon käyttämiensä elementtien suhteen toteuttaen mitä lupaavinta ajankohtaista nykytaidetta”, niin se on osuvasti sanottu, ja minun henkilökohtaiset kokemukseni ovat osa tätä ihmeellistä vuorovaikutusprosessia, johon nykytaide parhaimmillaan pystyy. Todistusaineistoa löytynee itse kultakin, kunhan vain alkaa miettimään, muistelemaan mitä taidetilaisuuksissa onkaan saanut kokea.

Tämä blogikirjoitus oli minun omakohtainen kannanottoni Vaasan Taidehallin puolesta!

Aimo Nyberg