Kun olen kameran kanssa liikkeellä, en useinkaan tiedä etukäteen, mitä kaikkea sillä kertaa löytyy kuvattavaksi. Hyvin usein käy niin, että kun olen jollain kuvauskeikalla, jotain kohdetta kuvaamassa, jonka osaan etukäteen mielessäni kuvitella olevan otollinen kuvauskohde juuri sinä hetkenä, auringon valon ja varjojen leikin toimivan juuri oikeasta suunnasta, ja vuodenajan olosuhteiden olevan parhaimmillaan jne. niin sitten löydänkin ikäänkuin kaupanpäälliseksi vielä aivan jotain muuta, hyvin yllättävää, kiehtovaa, jota on siis ihan ”pakko” kuvata.
Varmimpia yllätyspaikkoja ovat kaikenlaiset rajapinnat. Kun jokin muuttuu jossain kohdin toiseksi. Isossa tai pienessä mittakaavassa. Yksi Vaasasta helpoimmin löydettävistä rajapinnoista on veden ja maan, meren ja rannan kohtaamiset mitä monimuotoisimmissa paikoissa. On luonnontilassa olevia rantoja, ja pitkästäkin ihmisen rannoilla elämisen historiasta kertovia alueita.
Rantaviiva – sen uskomaton pienten yksityiskohtien kauneus, sen suuruus, äärettömyys ja ikuinen muutoksen ja pysyvyyden vuoropuhelu, sen kyky kertoa ihmisen ja luonnon sovittamattomasta ristiriidasta, sen sopeutumiskyky, sen kärsivällisyys ja sallivuus minunkin jättää saappaiden jäljet rantakivikon hiekkaan, ja sen itsevarma tahto pyyhkiä jälkeni taas hetkessä olemattomiin.
Tänäänkin minulle kävi näin, ajauduin kameran kanssa kuvaukselliseen paikkaan merenrannalle.
Tämä viimeinen kuva kertoo sen missä tänään kuvasin nämä merenrantakuvat. Olimme paikalla kulkuluvan kanssa, ja mukana oli Vaasan kaupungin virkamiehiä. Kohde on siis Palosaarella Mansikkasaaressa oleva entinen telakka-alue.
Teksti ja kuvat: Aimo Nyberg
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti