Asukasyhdistyksemme hallituksen jäsen Aatto Wuorenlinna on kaikkien vaasalaisten arvostama todellinen herrasmies. Hän on Vaasassa erittäin tunnettu, monissa yhdistyksissäkin vaikuttava kulttuuripersoona ja tietopankki.
- Vaasa ennen ja nyt – Vasa förr och nu - blogilla on suuri ilo ja kunnia saada julkaista Aaton kirjoituksia.
Tämän blogin lukijat voivat jälleen nauttia Aaton ainutlaatuisesta kyvystä kertoa ihastuttavia tarinoita, - aikakausista vuosikymmenten takaa, todellisista tapahtumista täällä Vaasassa, ja maailmallakin. Kertomuksissa on dramaattisia käänteitä, romanttisia hetkiä… Aaton aikaisemmat kirjoitukset löytyvät blogistamme vuoden 2011 huhtikuun 20. päivän, marraskuun 19. päivän joulukuun 7. päivän ja tämän vuoden helmikuun 7. päivän kohdalta.
ELÄMÄNI KÄSITTÄMÄTTÖMIN TOSITAPAHTUMA:
Opintojeni ja suorittamani asepalveluksen jälkee päätin lähteä Britanniaan saadakseni paikanpäällä käytännön kokemusta Englannin kielessä.
Siksipä matkustin sinne toukokuun alussa v. 1950, jonka 9 kuukautta kestäneen matkan moninaisia elämyksiä yhä edelleen ilahtuneena muistelen, sillä siihen sisältyi niin monenlaista elämystä onnellisten tapausten johdosta.
Siellä vallitsi suuri työtömyys miesten keskuudessa II-maailmansodan päättymisen johdosta, koska sodan aikana naiset olivat vallanneet kaikki työpaikat niin tehtaissa kuin liike-elämässäkin.
Hyvä perhetuttavamme, eräs hieno herrasmies, tätini nuoruuden rakastettu, joka meitä serkkutyttöjä ja poikia suuresti avusti – kunkin Englannin matkan aikana. – Hän keksi sen, miten saisin viisumin pidennystä. Se oli ajatus lähteä Maatalousministeriön ylläpitämille Maatalousleireille. Työskentelin viidellä eri leirillä. Se oli vähäsateinen kesä, joten meillä monikansallisilla nuorilla oli ylen hauskaa työskennellä raittiissa ilmassa eri puolilla Britanniaa. Leirin kuorma-autot kuljettivat meidät aamuisin monien mailien kierroksillaan eri maatiloille, joita avustimme kaikissa maataloustöissä ollen siten suureksi avuksi myös noille maanviljelijöille. Viimeiseltä leiriltä löysin jopa tulevan rouvanikin. Nyt kuitenkin kerron tapuksesta, joka sattui leirillä lähellä Selby-nimistä kaupunkia.
Eräänä iltana, kun olin parakissamme kirjoittamassa kirjettä kotiini, tuli sisään tanskalainen poika, joka kertoi tavanneensa leirin pöytätennissalissa saksalaisia tyttöjä. Ajattelin, että Lyseossa olin lukenut saksankieltä viisi vuotta, mutta koskaan en ollut saanut tilaisuutta puhua sitä.
Siksipä lopetin kirjoittamisen ja lähdin seuraamaan ”ping-pong” ottelua. Katselin tuossa salissa, jossa seinien vierustoilla noin 30 nuorta oli seuraamassa keskilattialla olevan pöydän otelua. Ajattelin, että kukahan näistä näistä voisi olla saksalainen? Lähestyin kahta tyttöä kysyen: ” Sind Sie Deutschen?” Silloin silmät kirkastuivat ja vastaus tuli heti: ”Jawohl!” Siinä sitä sitten solkkasin tuota kieltävirheiden sekoittuesa esittämiini lauseisiin. En tavannut heitä ssitten seuraavina päivinä, koska he kuuluivat eri työporukkaan. Kuitenkin heidän poislähtöpäivänään tapasimme leiriaukiolla ja hyvästelimme ystävällisesti.
Minä viivyin tuolla leirillä vielä useita päiviä. Parin päivän kuluttua tyttöjen lähdöstä sain kirjeen eräältä vanhalta eläkkeellä olevalta insinööriltä, joka kirjeessään kertoi, että hän on noiden tyttöjen vuokraisäntä Ashton-Under-Lyne nimisessä kaupungissa osoiteessa Woodlane 50. Hän kertoi tyttöjen kertoneen hänelle, että he olivat tavanneet leirillään suomalaisen pojan. Koska hän itse oli nuorena miehenä asunut Suomessa, niin hänta ilahduttaisi saada tavata minut ja keskustella Suomesta kanssani.
Siksi hän esitti kutsun, että tulisin tapaamaan häntä edessäolevana viikonloppuna. Enempi kuin eräs minulle tuntematon vanha ukko – minua kiinnosti toinen, Lisel-niminen, noista sisaruksista. Siksipä matkustin tuohon kaupunkiin tapaamaan noita kolmea. Se oli pitkä tiilinen 2-kerroksinen, kaartuvaa katua myötäilevä, kaunis talo, jonka edustalla oli vihreätä nurmea ja kasvoi suuri lehtipuu. Seurue siellä ilahtuneena saapumisestani toivotti minut tervetulleeksi. Kun sittenistuimme iltapäivää takan ääressä teetä juoden, niin tuo ystävällinen vanha mies kertoi olevansa eläkkeellä oleva tekstiilialan (= puuvillatehtaiden koneistoinsinööri). Hän kertoi asuneensa Suomessa useita vuosia ja kysyi: Mistä kaupungista minä olin kotoisin? Kerroin, että olen Vaasasta. Tällöin hän sanoi asuneensa myös Vaasassa ja olleensa BUMMULSPINNERIN koneita asentamassa ja opettamassa suomalaiset miehet ja naiset niitä käyttämään. Asuin siellä samassa talossa (=”Wolska Villassa”) kuin tehtaan silloinen johtajakin – puiston ympäröimänä, hän kertoi. Kun olin viikon tehnyt ahkerasti töitä, niin katsoin olevani oikeutettu kävelemään ”Hotel Ernst´iin” juomaan kolpakon olutta y.m. Kerran talvella, kun olin taas kävellyt sen matkan yli ”Brändö Bro´n” – niin tarjoilijatar sisään tullessani katsoi minua ja tarttui heti minua käsikoukusta kiinni ja veti minut läpi ravintolasalin ja keitiön – talon pihalle. Siellä hän suureksi hämmästykseni ryhtyi hieromaan korviani lumella. En tiennyt, että, mikä seremonia se oli. Hän selitti kotvan kuluttua, että se on nopein tapa saada veri kiertämään paleltuneissa korvissa. Opin sen sinä iltana. Minä, kun kuljin talvellakin ilman lakkia… Hän kertoi edelleen, että heidän perheessä oli kaksi tytärtäkin, jotka olivat toinen kansakoulussa ja toinen Vaasan Suomalaisessa Tyttökoulussa…Vieläkän ei päässäni ”sätinyt” ajatusten toisiinsa liittyminen. Hän meni sitten ottamaan valokuvaalbuminsa esiin ja näytti Tyttökoulussa opiskelleen tyttärensä luokkakuvaa, jonka saman kuvan olin nähnyt kymmeniä kertoaja aikaisemmin äitini valokuvien joukossa ja siksi katseeni ensimmäiseksi naulautui oman äitini kuvaan…
Se oli käsittämätön hetki, joka sai minut ällistyksestä täysin sanattomaksi – minä suulas mies – olin vähintään minuutin aivan hiljaa!!! Katsoin tuota insinööriä ja välillä taas tuota valokuvaa… En uskonut tilannetta todeksi!
Englannissa eli silloin 70 miljoonainen kansa ja ellen minä olisi leirillä halunnut lähteä kokeilemaan saksankielen taitoani – niin en koskaan olisi tullut tuntemaan äitini tyttökoulun aikaista ESTER WILLIAMSON´in isää, joka kertoi monista muistakin elämän kokemuksistaan Suomessa m.m. siitä, että kun hän oli saanut puuvillatehtaan koneet kunton Vaasassa, niin hänen palveluksiaan tarvittiin Suomen puuvillatehtaitten keskuspaikalla Forssassa, jonne perhe muutti. He elivät siellä, kun Venäjän vallankumous lähti v. 1917 käyntiin, mikä merkitsi vallankumousta myös Suomessa. Hän sanoi, että tehtaan insinöörit ja työnjohtajat juoksivat kaduilla henkensä edestä punaisten yritäessä saada heidät kiinni. Häntäkin rupesi pelottamaan tuo tilanne. Hän pisti kadun puoleisesta ikkunasta Englannin lipun: ”Union Jack´n seipäännenässä ulos. Tällöin eräs punianen oli pysähtynyt ikkunan alle ja huutanut hänelle: ”Teillä herra Williamson ei ole mitään vaaraa – koska Te olette ulkomaan kansalainen!”
Hän pyysi minua tulemaan seuraavana viikonloppuna uudelleen vierailulle luokseen ja lupasi tuolloin kutsua nuoremman tyttärensä paikalle Liverpoolista. Olikin silloin hyvin mielenkiintoista tutustua tuohon tyttäreeseen, joka oli keski-ikäinen, erittäin kaunis ja viehättävä käytöksinen nainen, joka puhui täydellistä ja kaunista Suomea. Hän kertoi, että heillä oli täysin suhteet poikki hänen Lontoossa asuvaan Ester sisareensa. Syytä siihen en halunnut kysyä, koska sen selostaminen olisi ollut heille ehkä surullista. Olin kuitenkin hyvin iloinen, että sain tutustua häneen.
Tämä asia on elämäni suurin mysteerio ja uskon, että vain Korkeimman johdatus teki sen mahdolliseksi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti