Asukasyhdistyksemme hallituksen jäsen Aatto Wuorenlinna on kaikkien vaasalaisten arvostama todellinen herrasmies. Hän on Vaasassa erittäin tunnettu, monissa yhdistyksissäkin vaikuttava kulttuuripersoona ja tietopankki.
- Vaasa ennen ja nyt – Vasa förr och nu - blogilla on nyt suuri kunnia saada alkaa julkaista Aaton kirjoituksia.
Tämän blogin lukijat voivat nyt nauttia Aaton ainutlaatuisesta kyvystä kertoa ihastuttavia tarinoita, - aikakausista vuosikymmenten takaa, todellisista tapahtumista täällä Vaasassa, joissa on dramaattisista käänteitä, romanttisia hetkiä…
IHMISKOHTALOITA JA TAPAHTUMIA VAASASSA:
Kirjoittanut Aatto Wuorenlinna
Romanttinen tarina Stanley Wheatly´stä ja tädistäni Kerttu Raunio Narvosta
Tämä tapahtui vuonna 1919 kesän alussa. Vaasaan saapui kauppalaiva Vaskiluodon satamaan tuoden kappaletavaraa tuona Suomen itsenäistymisen jälkeisenä vuonna.
Laivalla oli nuori radisti, joka oli juuri valmistunut Brittiläisestä Teknillisestä Opistosta. Se oli hänen ensimmäinen ulkomaanmatkansa ja ensimmäinen satama. Matka Suomeen oli tapahtunut ilman myrskyjä kauniissa kesäisessä säässä. Laivan purkaus kesti parisen viikkoa ja sen jälkeen lastiksi otettiin selluloosan raaka-aineeksi tarkoitettuja paperipuita eli propseja. Niiden lastaus kesti toisen kaksi viikkoa. Propseja lastattiin jopa kannelle, jossa niitä oli 6 – 8 metriä paksusti.
Tämä kyseinen nuori insinööri oli heti ensimmäisenä satamaan tulopäivänään tutustunut torin varrella olevassa Hartmanin talossa sijaitsevassa M.J. Stålin kahvilassa ryhmään Tyttökoulun tyttöjä, jotka olivat ihastuneita, kun heille ensimmäistä kertaa tarjoutui tilaisuus puhua koulussaan opiskelemaansa englanninkieltä oikein käytännössä.
Jollakin tavoin tämä insinööri ihastui näiden nuoruuden keväässä olleiden viehättävien nuorten naisten joukossa olleeseen tätiini Kerttuun ja he tutustuttuaan tapasivat toisensa joka päivä tai ilta. Insinöörin velvollisuutena oli kerran päivässä ottaa yhteys radiollaan laivan omistajayhtiöön ja tiedottaa laivan purkaus ja lastaustilanne – sen jälkeen hän oli vapaa.
Tätini sisaruksineen keksi monenlaista ohjelmaa tälle ystävälleen ja Vaasan nähtävyydet aina Vanhaa Vaasaakin myöten esiteltiin ja siinä samalla myös englanninkielikin rupesi sujumaan mukavasti ja sen kielen käytännöllisistä kokemusta tuli aivan ilmaisina tunteina. Nuoret todella viihtyivät toisensa seurassa ja heillä oli hauskaa yhdessä.
Isoäidilläni oli neljä tytärtä ja kolme poikaa, joten ei se mikään pienperhe ollut. Oli siinä insinöörillä hyvä tilaisuus tuossa kodissa tutustua senaikaiseen suomalaiseen perhe-elämään vöyrinkaupunkilaisissa olosuhteissa. Häntä ihmetytti esimerkiksi se, että perheen tyttäret sotkivat suuren - yhdestä puusta tehtyyn – sammioon ruisleipä taikinan, jota käsin survottiin, leiviksi muotoiltiin ja paistamisen jälkeen nostettiin keittiön orsille kuivumaan. Hän pyysi ja sai yhden sellaisista leivistä jopa mukaansa kotiin Englantiin vietäväksi.
Tuo lastin purkaus ja propsien lastaus kesti siis noin kuukauden päivät. Sen jälkeen oli lähtö edessä ja haikeana sen totesivat nämä nuoret, jotka olivat jo kovasti toisiinsa kiintyneet. Hyvästit oli kuitenkin jätettävä.
Kun tuo laiva oli ehtinyt toiselle majakalle (jonka nimi on ISOHEVONEN), niin se siinä kapeikossa jostakin syystä ohitti merimerkin väärältä puolelta, jolloin laiva ajoi karille. Se sai vuodon, ja oli hinattava takaisin Vaskiluodon ulkosatamaan. Siellä jouduttiin purkamaan koko kansilasti ja propseja myös laivan sisältä. Sen jälkeen laiva hinattiin Mansikkasaareen telakalle korjausta varten. Koko tähän korjausvaiheeseen kului kaksi kuukautta.
Tämä tietenkin suunnattomasti ilahdutti tarinamme nuoria, joille tarjoutui erikoisen miellyttävä kesä toistensa seurassa kesäisessä Vaasassa. Tällöin he kokivat kaiken sen nuorten ihmisten onnen, jollainen ilahduttaa ja onnellistuttaa myös heitä läheltä seuraavia omaisia ja yhteisiä tuttavia.
Isoäitini oli kuitenkin noita vanhan kansan kovien periaatteiden naisia, joilla oli tuo auktoriteetti sormissaan ja sydämessään, joten ”tietyn rajan yli” eivät nuoret niinä aikoina uskaltaneet mennä, vaikka oltiin kuinka rakastuneita tahansa. Koska kaikki sellainen oli sallittua vasta sitten, kun pappi oli sanonut ”AAMEN”.
Tuosta kesästä jäi kumminkin - näiden nuorten - sydämeen äärettömän rakkaat ja kauniit muistot romanssista, joka oli koettu. Ajat olivat silloin kuitenkin aivan toisenlaiset kuin meidän aikoinamme ja etäisyys kahden nuoren välillä onnettoman pitkä. Kirjeet kuitenkin kulkivat nuorten välillä.
Niin siinä sitten tapahtui, että kumpikin avioitui omalla tahollaan – mutta kirjeenvaihto ei loppunut, vaan yhteyttä pidettiin, kunnes Toinen Maailmansota aiheutti keskeytyksen ja kirjeiden tulo loppui.
Sodan jälkeen kirjeenvaihto kuitenkin jatkui ja lämmin perheiden välinen yhteys vain lämpeni ja syveni. Kun me serkkupojat edustaen seuraavaa sukupolvea (ja myös serkkutytöt opintojemme jälkeen lähdimme Lontooseen saamaan käytännön kokemusta englanninkielessä, niin hienona herrasmiehenä tämä tätimme suurenmoinen ystävä oli meitä vastaanottamassa ja majoittamassa kotiinsa (North Harrow´issa ), jossa saimme asua heidän perheessään tutustuen hänen rouvaansa ja kahteen ikäiseemme lapseensa. Hän vaivojaan ja kustannuksiaan säästämättä huolehti meistä mitä parhaimmin esittäen meille Lontoon monet nähtävyydet…
Seitsemänkymmen luvulla hän 50 vuotta tuon laivaonnettomuuden jälkeen tuli rouvansa kanssa Vaasaan, jossa hänellä oli niin paljon muisteltavaa. Hän sai asua – kesän johdosta – tyhjillään olevassa asunnossamme Koulukadun varrella. Kohtalo oli järjestänyt asiat niin, että leskeksi jäänyt tätini Kerttu, asui saman kadun varrella vastapäisessä talossa. Nyt oli vuorostaan meillä mahdollisuus esittää vieraanvaraisuutta heille monin tavoin. Heitä kutsuttiin kesäpäiviä viettämään suvun monien perheiden huviloille, joten Vaasa ja ympäristössä oleva saaristo tuli monelle tavoin heille tutuksi. Veimme heidät tutustumaan mm. moniin Jurvan puuteollisuustehtaisiin, joissa noita hienoja käsin veistettyjä huonekaluja ja peilejä valmistetaan.
Kuitenkin kaikkein ikimuistoisimmaksi elämykseksi muodostui hyvän ystäväni Erik Sten´in järjestämä saariston kierros meripelastusyhdistyksen laivalla nimeltä ”VALSÖRAN”, jolla ajoimme Västerviikin salmesta ulos ja kiertäen lähisaariston tulimme tuolle haaksirikkopaikalle Isonhevosen loiston lähellä. Maa oli noussut merestä 50 cm (puolen vuosisadan aikana) joten nyt ne kivet, joille laiva oli ajanut, näkyivät merenpinnan yläpuolella. Se oli hänelle vertaansa vailla oleva hetki, joka palkitsi Suomen matkasta aiheutuneet vaivat.
Meillä oli täällä Vaasassa kaksi sokeata hierojaa (Printsilä ja Mäki). Koska vieraallamme oli selkä kipeä (johtuen vääristä asennoista venettään keväällä maalatessa) niin vein hänet hieroja Mäen vastaanotolle. Ensin hieroja kysyi, että minkä ikäinen potilas on? Vastaus oli 70 -vuotta. Hieroja hieroessaan potilastaan sanoi lopuksi: ”Sanokaa hänelle, että hänellä on nuoren miehen lihaksisto!” Se – jos mikä – ilahdutti potilasta, joka vain tämän yhden käynnin aikana hierottiin taas aikaisempaan kuntoonsa. Hän itse oli asiasta mitä onnellisin. Vaasan matka oli todella tehnyt tehtävänsä.
Kun he saapuivat Vaasan asemalle, niin hän ensiksi kiinnitti nuoruuden rakastettunsa kaulaan ketjuissa olevan kultakorun (rouvansa katsellessa hyväksyvästi) vieressä. Sellaisia olivat suhteessaan lähimmäisiinsä todella syvästi sivistyneet vanhan ajan ihmisluonteet.
Kuvassa Aatto Wuorenlinna ja Stanley Wheatly 70-luvulla Vaskiluodon saunan terassilla
