Kuva ja kuvanmuokkaus: AN, 10.8.2013.
Syksy tekee taas tuloaan. Oppilaat ja me opettajat palaamme kouluun.
Aloitan huomenna maanantaina opettajaurani 32. työvuoden. Innolla totta kai. Kesäloman jälkeen virkistyneenä ja taas suurin odotuksin. Kun ensimmäinen viikko on ohi, olen saanut tavata toistasataa uutta seiskaluokkalaista. Heidän ja jo tuttujen kasien ja ysien kanssa saan sitten tehdä töitä tulevan lukuvuoden.
Kuvataidetta, tai kuten oppilaat oppiainetta kutsuvat ”kuvista” on mukava opettaa. Se on useimmille oppilaille mieluinen ja rento oppiaine. Toki sisältöjä on paljon, ja onnistumiset vaihtelevat oppilaitten ja opettajankin voimavarojen mukaan.
Palaan tässä hetkeksi vielä omiin muistoihin. Se sallittakoon. Ensimmäiset henkilökohtaiset muistikuvani kouluajoista palautuvat mieleeni kansakoulun ekan luokan aloituspäivistä. Paikka on pieni kyläkoulu Länsi-Uudellamaalla. Ja vuoden täytyi olla silloin 1962.
Koulun alkua oli odotettu ja jännitettykin. Vanhemmat eivät silloin lapsia kouluun saattaneet, ensimmäisenä päivänäkään, paikkahan oli tuttu, oman kylän koulupiha. Meitä uusia ekaluokkalaisia oli muistaakseni vain kahdeksan, yhteensä tässä kahden opettajan kansakoulussa oli oppilaita varmaankin alle 50.
Nämä tapaukset ovat erityisesti säilyneet mielessäni
Ensimmäisenä kouluaamuna, kuten aina sen jälkeenkin, yläkoulun miesopettaja tuli koulurakennuksesta portaille helisyttämään lehmänkelloa. Siis sellaista kilisevää kelloa, joita jotkut lehmät kantoivat kaulassa laitumillaan. – No, minä olin niin innokas, ja nopea jaloistani, että juoksin sillä sekunnilla portaat ylös päästäkseni ensimmäisenä sisään kouluun! Ei onnistunut. – Takaisin, komensi opettaja. Kaikki riviin portaiden alapäähän. Alakoululaiset tälle puolelle, ja yläkoululaiset tänne. Pituusjärjestyksessä, lyhimmät eteen!
Näin minut otettiin kasvatuksen piiriin. Kuri ja järjestyi löytyi huomaamatta, ja oma paikka koululaisena muiden joukossa löytyi näin heti alusta asti. Koulunkäynti tuntui mukavalta. Alakoulun naisopettaja oli ystävällinen ja auttoi meitä jokaista kaikessa uuden oppimisessa. Hän myös huomasi, tai tiesikö jo etukäteen, että olin kovin likinäköinen. Siitä meni heti tieto isälleni, ja pyyntö, selkeä vaatimus hankkia pojalle silmälasit. Ilman tätä ei minusta olisi mitään koskaan tullutkaan. Neljässä vuodessa opin niin paljon, että halu päästä oppikouluun oli vahva. Tämä onnistuikin, 20 km päähän silloiseen Karjaan kauppalaan, kuten kaupunkikeskuksia silloin kutsuttiin, reissasin linja-autolla yhdeksän vuoden ajan. Alku vuosina siis kuutena päivänä viikossa syyskuun alusta toukokuun loppuun.
Palaan vielä ensimmäisiin koulupäiviini, - ja ensimmäiseen jälki-istuntooni. Pulpetit olivat siihen aikaan arvokkaat ja komeat. Oikeita huonekaluja, sanoisin. Pienimmille ne olivat ensin vähän isot, ja vastaavasti yläluokilla liian pienet. Ne olivat tietenkin puusta tehtyjä, ja kahdenistuttavia. Niissä oli hyvä opiskella, selkänojakin niissä oli, ja tärkeimpänä rakenneosana tukeva pöytätaso. Kun hieman vinon kannen nosti pystyyn, niin esiin tuli upea oma säilytyslaatikko. Sinne sai jokainen omat koulutarvikkeensa, kuten kynät ja piirustustarvikkeet. Mustepullokin meillä siellä vielä silloin oli. Ja imupaperia tietenkin, mustetahrojen kuivaamiseen.
Vieressäni istui Seppo. Hänellä oli isoveli yläkoulun puolella, ja oli siis itsestään selvää, että hän oli minua paljon kokeneempi kaikessa kouluun liittyvissä asioissa, säännöissä jne. Jo aivan ensimmäisinä päivinä hän neuvoi minua näin: jokaisen pitää jollain tavalla merkitä oma pulpettinsa, kaivertaa pöydänkanteen oma nimi jos osaa, tai jokin muu merkki. Seppo sanoi, ettei vielä osa, mutta tiesi, että minä jo hallitsin joitakin kirjaimia. Tein työtä käskettyä. En muista oliko minulla jopa linkkari taskussa, mukana koulussa, tai sitten jollain muulla ”värkillä” väänsin pulpetin kanteen sanan – OMIA. Eli etunimeni oikealta vasemmalle kirjoitettuna. Kirjoitin siis vasemmalla kädellä.
Tästä ei hyvää seurannut. Tekemästäni kaiverruksesta sain ensimmäisen jälki-istuntoni, - toki Seppokin todettiin syylliseksi yllytykseen, ja istuimme molemmat yhtä aikaa ekat jälkkämme. Tärvelty pulpetti vietiin saman tien talonmiehen toimesta koulun vintille, varastoon odottamaan hiomista ja seuraavan vuoden uusia oppilaita. Ja me saimme Sepon kanssa tilalle toisen. Enkä muista, että siinä olisi näkynyt kenenkään omistuskirjoituksia.
Siihen aikaan kirjoittamisen opetuksessa oli vielä käytäntönä, että vasenkätiset yritettiin saada ottamaan mustetussikynä kauniisti oikeaan käteen, ja kirjoittamaan kuten muutkin, sotkematta kirjoitusta vasemmalta oikealle, ja siis oikealla kädellä. Jonkun verran kyllä opinkin, ja olen aikalailla kaksikätinen vielä nyt aikuisenakin. Onneksi alakoulun naisopettajani oli myös suvaitsevainen minua kohtaan. Minua ei pakotettu oikeakätiseksi. Ehkä siksikin, että opettajalta ei jäänyt huomaamatta se miten sain tehtyä vasemmalla kädellä hyvin helpolla ja nopeasti kaikenlaisia kuvia, kauniita piirustuksia hänen kertomuksiensa ja ohjeidensa pohjalta. Kömpelömmällä oikealla kädellä tämä ei onnistunut.
Näin alkoi minun opintieni.
Aimo Nyberg, kuvataideopettaja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti